Teksti: Susanne Hiltunen
Kuvat: Susanne Hiltunen
Luokanopettajana työskentelevä turkulainen Virika Varvikko (os. Tuominen) kuuluu Turun 2. seurakuntaan, jossa hän toimii parhaillaan Nuorten Naisten neuvonantajana.
- Viimeiset 4,5 vuotta toimin Apuyhdistyksen johtajana, mutta johtokuntamme vapautettiin hiljattain. Minut kutsuttiin saman tien neuvonantajaksi Nuorten Naisten johtokuntaan, Virika kertoo.
Hän syntyi reilut 40 vuotta sitten Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon kuuluvaan perheeseen. Virika on vanhempiensa, Sakari ja Marja Tuomisen, kuusilapsisen perheen kolmas tytär, jonka jälkeen perhe kasvoi vielä kolmella pojalla.
- Turun seurakuntaan olen kuulunut lähes aina. Aktiivinen jäsen kirkossa olen ollut koko ikäni.
Lukioikäisenä, 17-vuotiaana, Virika muutti omilleen muutamaa vuotta itseään vanhempien sisartensa kanssa.
- Asuimme Maariankadulla Turussa, kun minä vielä kävin lukiota. Kirjoitin ylioppilaaksi Juhana Herttuan lukiosta, taide- ja viestintälinjalta.
Ylioppilasjuhlien jälkeen 19-vuotias neito muutti Helsinkiin opiskellakseen vuoden ajan musiikkiteatteria.
- Teatteria olin harrastanut pienestä pitäen. Olin mukana Turun seurakunnan Laulavassa Sydämessä, sitten kesinä 1993 ja 1994 työskentelin Naantalin Muumimaailmassa Pikku Myynä. Alakoulussa teimme itse näytelmiä ja yläkoulun aikaan olin jo mukana Nousiaisten Nutturlan makasiiniteatterissa. Vedin siellä myös lastenryhmää. Lukioiässä olin mukana Turun lapsi- ja nuorisoteatterin Pocahontas - produktiossa, Virika luettelee teatterihistoriaansa.
Jo ylioppilasvuotensa joulukuussa hän avioitui ja oli sen myötä seuraavat vuodet mukana Espoon 2. seurakunnan toiminnassa.
Turussa Virika oli ehtinyt toimia seurakunnassa alkeisyhdistyksen opettajana. Espoossa hän toimi alkeisyhdistyksen johtokunnassa.
- Esikoiseni Jiida syntyi vuonna 2002 ensimmäisenä hääpäivänämme.
Pääkaupunkiseudulla teatteriharrastus vaihtui nopeasti salsatanssiin. Lisäksi Virika ehti työskennellä Hesburgerissa.
Perheen kasvaessa hän oli kotiäitinä. Esikoisen jälkeen perheeseen syntyi poika Jeemil vuonna 2004 ja kuopus Jelia vuonna 2007.
- Keväällä 2008 muutin, avioeron myötä, Turkuun lasten kanssa. Olin kotona heidän kanssaan, kunnes Jelia täytti kolme vuotta. Samalla myös keräsin itseäni avioeron jälkeen ja mietin ammattia, joka sopii lasten kanssa yksinhuoltajana elämiseen.
Läheisten ehdotuksesta ja omasta harkinnastaan hän päätyi hakemaan luokanopettajaksi.
- Kun aloin lukea pääsykokeisiin, sanoin rukouksessa Taivaan Isälle, että jos on tarkoitettu, että opiskelen opettajaksi, minun olisi päästävä sisälle yliopistoon ensimmäisellä hakukerralla. Jelia oli arkisin kaksi tuntia päivässä leikkipuistossa. Sen ajan luin pääsykokeisiin. Aloitin opiskelun aina samalla tekniikalla: ensin rukous ja pyhikset ja sitten pääsykokeisiin pänttäämistä. Tein myös päätöksen, että en lukenut pääsykokeisiin viikonloppuna.
Tekniikka toimi, sillä syksyllä 2010 Virika aloitti luokanopettajan opintonsa Turun yliopistossa.
- Useasti pohdin opintojeni aikana, että valmistunko ikinä. Eräs paras muisto opiskeluajoista on se, kun Jelia oli mukanani eräällä massaluennolla. Professorin luennoidessa hän piirteli hiljaa vieressäni, kunnes yhtäkkiä sanoi 'plaa-plaa-plaa' niin kovin, että kaikki sen kuulivat ja alkoivat nauraa. Hieman kuivakka professori totesi siihen, että 'totuus kuuluu lasten suusta'.
Lapsenvahtia perhe tarvitsi noina vuosina usein. Suureksi avuksi oli tuolloin Malla Jyrkkänen, hyvä ystävä kirkosta.
Aktiivinen äiti halusi myös osallistua opiskelijaelämään. Opiskeluaikana luoduista verkostoista kun saattaisi olla hyötyä myöhemmin työelämässä.
- Ensimmäisen jouluna minut valittiin vuoden opiskelijaksi. Perusteluina oli juuri aktiivisuus, se ett olin mukana kaikenmoisessa toiminnassa. Toisena vuotena toimin tutorina uusille opiskelijoille ja viimeisenä opiskeluvuotenani mentoroin uusia tutoreita.
Lopulta Virika Varvikko valmistui luokanopettajaksi ihan määräajassa, viidessä vuodessa.
Seuraavat pari vuotta hän toimi iltapäivisin Kerttulin lukiossa liikunnanopettajana ja aamupäivät sijaisena alakouluissa, kunnes vuonna 2017 pääsi Liedon Pahkamäen alakouluun opettajaksi.
Kolmen Liedossa vietetyn vuoden jälkeen hän sai kesällä 2020 viran Turusta, jossa toimi opettajana monikulttuurisessa Varissuon koulussa.
- Tänä syksynä työpaikkani vaihtuu toiseen alakouluun. Kuullessani muutoksesta olin ensin surullinen, mutta sitten heräsi luottamus Taivaan Isään, että jotain hyvää tässäkin asiassa on tulossa.
Teatteriharrastuksen pariin Virika on palannut viimeisten parin vuoden aikana.
- Olen ollut nuoruusvuosistani asti jäsen Nutturlan makasiiniteatterissa. Kun he aloittivat pari vuotta sitten talvella aikuisryhmän, lähdin mukaan. Viime kesänä esiinnyin heidän kesäteatterissaan ja olen siellä myös tänä kesänä. Lisäksi olen jäsen teatterin hallituksessa.
Virikan opiskeluvuosina kaikki kolme lasta asuivat muutaman vuoden isällään, mutta nykyisin he kaikki asuvat taas äitinsä luona. Esikoinen odottaa parhaillaan lähetystyökutsua ja kaksi nuorempaa opiskelee toisen asteen oppilaitoksissa.
Uskostaan hän puhuu mielellään.
- Muistan erään tutun, joka kerran totesi, ettei voi uskoa Jumalaan, kun oma elämä on niin vaikeaa. Minulla se on juuri päinvastoin. Uskon Jumalaan siksi, kun minulla on ollut vaikeaa. Olen oppinut paljon haasteista ja ne ovat kasvattaneet minua. Eikö timanttejakin hiota? Usko on antanut voimaa, enkä ole yksin. Olen aina saanut lohtua ja rauhaa uskostani.
Haave ehjästä perheestä elää edelleen, vaikka Virika on elänyt pitkään yksin. Lohtua asiaan antaa kerran temppelissä saatu voimakas kokemus.
- Tunsin, kun minulle sanottiin, että minulle on tiedossa jotain paljon parempaa. Se on voimavara, jonka ansiosta jaksan odottaa. Luotan Taivaan Isään.
Voimaa hän saa myös ajatuksesta, jonka eräs iäkkäämpi, aikoinaan yksin lastensa kanssa 10 vuotta elänyt sisar kertoi.
- Hän sanoi, ettei antaisi jälkikäteen mitään niistä vuosista pois. Kun perheessä ei ollut pappeutta, hän asetti Herran perheensä pääksi. Se on hieno ajatus.
