Vyöhykkeen johtokunnan sanoma
Vanhin Christopher Charles, Englanti
Vyöhykeseitsenkymmen
Vyöhykeseitsenkymmen
Rakkaimpia joulumuistojani minulla – perheeni neljästä pojasta nuorimpana – ovat ne joulut, jotka vietin kotona äidin ja isän kanssa veljieni ja heidän vaimojensa seurassa. Tuohon aikaan olin perheemme ainoa naimaton jäsen.
Muistan nauttineeni juttelusta, kiusoittelusta, naurusta, peleistä ja herkullisesta kyproslaisesta ruoasta – viininlehtikääryleet olivat suosikkini! En kuitenkaan muista ajatelleeni joulun todellista merkitystä.
Tietenkin tilanne on nyt toinen, kun elämässämme on tosi evankeliumi. Kaksi tytärtämme ovat aikuisia ja naimisissa, ja silti yhä parhaita hetkiä ovat ne, jolloin istumme pöydän ääressä ja saamme vain olla yhdessä.
Ja sama pätee moniin, kun he tarttuvat jouluna tilaisuuteen kokea uudelleen rakkauden tunteita perheen kesken. Yritykset maallistaa tätä aikaa vuodesta eivät näytä vaikuttaneen tuohon tarpeeseen olla yhdessä.
Vaimoni ja minä palvelimme Ateenan lähetyskentällä Kreikassa vuosina 2009–2012. Kuinka usein tunsimmekaan tarvetta tehdä enemmän palvellessamme lähimmäisiämme. Näiden tunteiden johdosta me päätimme muuttaa joulupäivän suunnitelmiamme. Sen sijaan että olisimme viettäneet päivän leväten ja rentoutuen, päätimme pyytää kaikki lähetyssaarnaajat mukaan palvelemaan jäseniä ja tutkijoita Ateenassa tarjoamalla ruokaa ja paljon kaivattua rakkautta Kreikkaa kohdanneen vakavan taloudellisen mullistuksen aikaan:
”Kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa” (Moosia 2:17).
Oli koskettavaa nähdä, miten lähetyssaarnaajat palvelivat hyvin rakastavasti ja söivät itse vasta sen jälkeen kun kaikki muut olivat saaneet kyllikseen.
Kun kiertelin jäsenten keskuudessa, he sanoivat, ettei heille tärkeää ollut ruoka vaan se, että he tunsivat, että heitä rakastetaan.
Tarina ei pääty tähän. Yhdessä vaiheessa juhlaa menin alakertaan ja näin keski-ikäisen naisen kurkistavan aulassa lasiovemme läpi. Kutsuin hänet mukaan. Ensin hän kieltäytyi mutta kun rohkaisin häntä, hän tuli sisään ja muutamassa minuutissa oli aivan kuin hän olisi ollut pitkäaikainen jäsen nauttimassa ruoasta ja juhlasta. Se oli kerta kaikkiaan sydäntä lämmittävää!
Olimme vieläkin enemmän innoissamme, kun vuotta myöhemmin palasimme Kreikkaan hoitamaan erästä tehtävää, ja hän oli sunnuntaina kirkossa. Sen oli saanut aikaan pelkkä hymy ja kutsu!
Totuus on, ettemme voi emmekä saa antaa kenenkään kulkea ohitsemme kutsumatta häntä. Vastaus voi olla vain ”kyllä”, ”ei” tai ”ehkä”, mutta mitä jos se onkin ”kyllä”? Mitä jos nämä taivaallisen Isämme kallisarvoiset aarteet sanovatkin kyllä? Me olemme avaamassa heille iankaikkisuuden ovea, ja kuinka suuri meidän ilomme onkaan heidän kanssaan meidän Isämme valtakunnassa.
Tämä on parasta aikaa vuodesta kutsua muita tulemaan Kristuksen luokse, koska monet tulevat mielellään joululaulutilaisuuteen tai joulujuhlaan mutta eivät tilaisuuteen, jota he pitävät virallisempana jumalanpalveluksena.
Kun olin lapsi, istuin kuolevaisen isäni pöydän ääressä, ja nyt aikuisena istun pöydän ääressä oman perheeni kanssa. Antakaamme muiden liittyä joukkoomme taivaallisen Isämme pöydän ääreen. Todistan taivaallisesta Isästä ja Hänen Pojastaan, jotka toivovat vain, että me kaikki liittyisimme Heidän seuraansa juhla-aterialle.
Rukoilen, että tämä artikkeli koskettaisi sydäntämme, kun Pyhä Henki kehottaa meitä toimimaan ja suomaan muille loputtomia jouluja evankeliumissa.