Olin 10-vuotias, kun perheemme liittyi kirkkoon Kemissä 5. marraskuuta 1960. Meitä ennen oli kastettu Kemin ensimmäinen jäsen 11. syyskuuta samana vuonna.
Meidän jälkeemme samana vuonna kastettiin Alangon ja Ketolaisen perheet. Koska seurakunta oli näin pieni, ei meillä tietenkään ollut vielä virallista kokoontumispaikkaa. Sunnuntaiset kokoukset pidettiin vuoden ajan vuorotellen jokaisen perheen luona. Se oli hyvin mukavaa aikaa.
Meidät kastettiin yleisen saunan tiloihin kootussa siirrettävässä kastealtaassa. Vaikka olin lapsi, tunsin että vaatimattomista olosuhteista huolimatta Pyhä Henki oli läsnä tilaisuudessa.
Aika kului ja tuo hengellinen kokemus unohtui. Minulle tuli murrosikä ja kapinavaihe. Seurakunnassa ei ollut sopivan ikäisiä jäseniä, joten vietin vapaa-aikani kirkon ulkopuolisten ystävien kanssa.
Hiljalleen loitonnuin kirkosta ja sen opetuksista. En olisi enää halunnut käydä kokouksissa, mutta onneksi isäni oli tiukka eikä antanut minun päättää asiasta vielä silloin. Näin sain mieleenpainuvia ja hyviä muistoja NVK:n konferensseista ja muista jäsenten yhteisistä tapahtumista. Lopulta kuitenkin lakkasin käymästä kirkossa.
Vuonna 1968 muutimme Raumalle, ja seuraavana vuonna päätin lähteä ison siskoni perässä Helsinkiin. Hain töitä ja pääsin kotiapulaiseksi perheeseen, joka asui Laivanvarustajankadulla vain korttelin päässä Neitsytpolun kappelista. Sisareni asui viereisessä rakennuksessa Kapteeninkadun puolella. Hän kävi aina kirkossa ja kutsui minuakin kokouksiin ja muihin kirkon toimintoihin. Kävinkin niissä silloin tällöin. Vaikka varmasti haisin tupakalle, minut otettiin ystävällisesti mukaan joukkoon. Ne olivat tärkeitä kokemuksia tulevaisuutta ajatellen.
Vuoden 1971 lopulla tapasin Raumalla tulevan mieheni ja seurusteltuamme jonkun aikaa muutimme yhteen.
Isäni oli silloin Rauman seurakunnanjohtaja ja siinä asemassa hän puhutteli minua selittäen, että rikoin hyvin tärkeää käskyä. Hän pyysi minua valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä, joko teen parannuksen tai minut erotetaan kirkosta.
Valinta oli helppo, koska en ollut vuosiin käynyt kirkossa ja todistukseni oli hävinnyt. Minusta puhuttelu ja siitä seurannut erottaminen ei tuntunut pahalta. Tiesin isäni tekevän oikein ja tiesin mitä itse tein.
Taas vuodet vierivät. Menimme naimisiin, ja Satu syntyi. Aina välillä isä yritti kysellä kiinnostustani kirkkoa kohtaan. Vastasin ettei kiinnostanut, ja hän jätti asian siihen. Kiinnostuksen puutteeni ei vähentänyt hänen rakkauttaan.
Muutimme Raumalta Turkuun, jossa asuimme ensin kerrostalossa. Kun Marika oli syntynyt ja odotin jo Tapiota, päätimme etsiä omakotitaloa asuttavaksemme. Löysimme Maskusta ihanan vanhan remontoitavan hirsitalon.
Isäni oli kirvesmies, joten ajattelimme palkata hänet töihin kahdeksi viikoksi. Hän suostui. Kun hän oli ollut töissä muutaman päivän, hän teki ehdotuksen. Hän halusi vaihtaa lupaamamme palkan siihen, että kuuntelemme lähetyssaarnaajien keskustelut. Suostuimme siihen, vaikka minä ajattelinkin mielessäni kuuntelevani heitä, mutta etten varmasti alkaisi käydä kirkossa joka sunnuntai.
Kiitos kärsivällisten lähetyssaarnaajien ja seurakuntalaistenkin, vastustukseni kirkossa käymistä kohtaan vaihtui todistukseksi siitä, että tämä on oikea Jeesuksen Kristuksen kirkko. Kokouksissa käymisestä tuli itsestään selvyys ja keino vahvistaa todistustani.
Olen äärettömän kiitollinen molemmille isilleni tästä siunauksesta.
Taivaallinen Isäni on johdattanut minua koko elämäni kärsivällisesti ja rakastaen. Patriarkallisessa siunauksessani Hän sanoo: ”Olet syntynyt perheeseesi saadaksesi paremmin evankeliumin elämääsi”. Kun jäin pois kirkosta, Hän auttoi minua Helsingissä saamaan työpaikan juuri oikeasta paikasta. Vaikka Helsinki on suuri kaupunki, sain työpaikan, jossa tärkeät ihmiset ja paikat olivat lähellä. Näin kirkko pysyi silloinkin elämässäni.
Maanpäällinen isäni oli suuresti murehtinut epäaktiivisuuttani ja yritti kaikin tavoin saada minut takaisin kirkkoon. Hänelle sanottiin patriarkallisessa siunauksessa minusta suunnilleen näin: ”Et voi tehdä muuta kuin rakastaa. Tyttäresi tekee omat valintansa.”
Isä noudatti ohjeita kirjaimellisesti, oli rakastava, ei tuominnut ja oli herkkä Pyhän Hengen kuiskauksille.
Me voimme vaikuttaa läheisiimme monin tavoin. Ei kannata antaa periksi, vaikka lapsemme jäävät pois kirkosta. He tekevät omat valintansa. Kun omia lapsiani on jäänyt epäaktiiviseksi, olen yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, kuinka tiedän omien valintojeni aikoinaan olleen täysin minun omiani eikä kenenkään muun. Rakastan heistä jokaista riippumatta siitä, käyvätkö he kirkossa vai eivät.
Tämä kertomus on esitetty Turussa 29.5.2016 pidetyssä kirkon historia -aiheisessa kokouksessa.
Tämä kertomus on esitetty Turussa 29.5.2016 pidetyssä kirkon historia -aiheisessa kokouksessa.