Ennen kuin minut kutsuttiin vyöhykeseitsenkymmeneksi, kohtasin yhden haastavimmista vaiheista uskonmatkallani. Taloudellisten vaikeuksien vuoksi emme kyenneet ostamaan ruokaa, minkä takia jouduimme myymään kaiken omaisuutemme. Erityisen riipaisevaa oli nähdä vaimoni luopuvan isoäidiltään ja äidiltään saamista rakkaista muistoesineistä. Koska autostamme oli loppunut polttoaine, kävelin kaupungin läpi etsien panttilainaamoa.
Kävellessäni muistin keskustelun erään oikein hyvän ystäväni kanssa, jolla oli omat vaikeat haasteensa. Yrittäessäni olla avuksi olin neuvonut häntä vaalimaan kiitollisuutta. Hänen vastauksensa oli osuva: ”Ollakseni kiitollinen minun on ajateltava jotakuta, jolla on vielä pahempia vaikeuksia kuin minulla! On hyvin vaikea keksiä ketään sellaista.” Ymmärsin hyvin hänen tunteensa, sillä tunsin olevani emotionaalisesti loukussa vaimoni kärsimyksen ja lasteni murheen keskellä. Vaikka olin pannut luottamukseni Vapahtajaan. Hän oli sanonut minulle: ”Sinä olet minun”1. Hän oli valinnut minut luvaten tehdä minut ”omaksi kansakseen”2 ja ”asettaa [minut] kaikkien luomiensa kansojen yläpuolelle”3. Olin noudattanut uskollisesti kymmenysten, paaston, rukouksen ja temppelipalvelun tapoja, luvatut ”taivaan ikkunat”4 pysyivät kiinni, ja minä tunsin itseni hylätyksi.
Kiihkeän ahdistuksen hetkinä otin tavaksi esittää Jumalalle kaksi perustavanlaatuista kysymystä: ”Oi Herra, mitä Sinä haluat, että minä teen? Mitä Sinä toivot minun oppivan?” Lähes välittömästi mieleeni tuli ajatus: ”Ja tapahtui, että hän rakensi alttarin kivistä ja uhrasi uhrin Herralle ja kiitti Herraa, meidän Jumalaamme.”5 Tämä herätti minut pohtimaan Lehin ahdinkoa, hänen, joka ilman omaa syytään joutui jättämään kotinsa ja omaisuutensa, ”talonsa ja perintömaansa ja kultansa ja hopeansa ja kalleutensa eikä [hän] ottanut mukaansa mitään”.6 Vietettyään koko elämänsä Jerusalemissa ja jätettyään nyt taakseen elinikäiset unelmat sekä työnsä hedelmät Lehi näytti kohtaavan ylitsepääsemättömiä haasteita. Kiitollisuus oli kuitenkin periaate, jonka mukaan hän eli ja etsi pelastusta. ”Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, oi, Herra Jumala Kaikkivaltias!”7
Lehille kiitollisuus ei ollut riippuvainen olosuhteista, vaan se oli päätös, jolla oli tietty päämäärä: Jeesus Kristus. Ja niinpä opin kiitollisesti, että ”vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.”8 Omien koettelemusteni keskellä omaksuin tavan rakentaa kiitollisuuden alttareita päivittäin rukoilemalla. Tavoitteeni oli olla kiitollinen ilman vertailua, odotuksia tai riippuvuutta ulkoisista olosuhteista – mikä oli valtava muutos näkökulmassa.
Jokaisen rukouksen alussa suuntasin ajatukseni tarkoituksellisesti Vapahtajani elämään ja tehtävään. Prosessi oli mullistava. Mitä vilpittömämmin ilmaisin kiitollisuuttani, sitä enemmän Henki todisti laupeuden ja armon totuuksista. Tämän tavan myötä sain todistuksen siitä, mikä on Vapahtajani ”viimeisen uhrin tarkoitus”9 ja että Hänen sisimpänsä on täynnä myötätuntoa meitä kohtaan10.
Hän tunsi minut täydellisesti sisimmässään, joka on täynnä armoa. Kun opin ilmaisemaan kiitollisuuttani, uskoni syveni ja sieluni riemuitsi. Aloin ymmärtää, että nämä päivittäiset kiitollisuuden alttarit viitoittivat tietä ”armon valtaistuimen eteen”11. Seuraavina päivinä meitä siunattiin sekä aineellisesti että hengellisesti. Mutta huolimatta kaikesta mitä olen kokenut, en haluaisi vaihtaa paikkaa kuninkaidenkaan kanssa. Koettelemukseni johdattivat minut tulemaan lähemmäksi Vapahtajaani Jeesusta Kristusta ja tutustumaan Häneen. Hän elää!
-
Jes. 43:1.
-
5. Moos. 7:6.
-
5. Moos. 26:19.
-
Mal. 3:10.
-
1. Nefi 2:7.
-
1. Nefi 2:4.
-
1. Nefi 1:14.
-
Ps. 139:8.
-
Alma 34:15.
-
Ks. 3. Nefi 17:6, 7.
-
Hepr. 4:16.