Neljä vuotta sitten koin yhden elämäni vaikeimmista asioista, koska isäni kuoli. Muistan aivan selvästi ne voimattomuuden, järkytyksen ja kauhun tunteet, jotka tunkeutuivat mieleeni ja sydämeeni sillä hetkellä kun tajusin, ettei isäni enää olisi kanssamme.
Yhtäkkiä epäilin kaikkea, mitä luulin tietäväni pelastussuunnitelmasta. Isäni ei ollut kirkon jäsen, joten aloin miettiä, loppuuko elämä kuolemaan vai voivatko perheet olla yhdessä ikuisesti. Polvistuin monet kerrat rukoukseen saadakseni lohtua ja vastauksia vilpittömiin kysymyksiini. Etsin vastauksia niihin Mormonin kirjasta ja profeettojen opetuksista. Se oli pitkä ja ihana etsintä. Tunsin sydämeni rauhoittuvan päivä päivältä. Tunsin, että Vapahtajani oli aivan lähelläni syleilemässä minua, tukemassa minua, kulkemassa vierelläni. Tunsin sydämeni täyttyvän toivolla ja uskolla. Sen kokemuksen jälkeen tiesin, että se, mihin uskoin, oli totta!
Tiedän, että Jeesus Kristus on lähellä ja kuuntelee ja lohduttaa meitä. Hän on aina vierellä, mutta vaikeuksien tai surun aikana voimme tuntea Jeesuksen Kristuksen läsnäolon aivan erityisellä tavalla, jos avaamme sydämemme. Opin myös rakastamaan perhettäni ja osoittamaan sen heille. Kun uskomme ja meillä on vilpitön sydän, tiedän, että voimme tuntea, kuinka Kristus, Rauhan Ruhtinas, parantaa ja pehmittää särkyneen sydämemme.
'Kun kohtaamme vastoinkäymisiä, meidän on aika syventää uskoamme Jumalaan, tehdä ahkerasti työtä ja palvella muita. Silloin Hän parantaa särkyneen sydämemme. Hän antaa meille henkilökohtaisen rauhan ja lohdun. Näitä suurenmoisia lahjoja ei tuhota, edes kuolema ei pysty siihen.'
Russell M. Nelson, 'Jeesus Kristus, Mestariparantaja'