Pidämme niistä elämämme hetkistä, jolloin tunnemme itsemme voittamattomiksi. Ne luovat jyrkän vastakohdan niille vähemmän nautittaville hetkille, joita me kaikki koemme. Sellaisten lempeiden kokemusten jälkeen kun tunnen saaneeni anteeksi, kun ne, joita rakastan, tekevät hyviä valintoja, kun kuulen hienon puheen tai oppiaiheen, joka osuu suoraan sydämeeni – tuntuu upealta!
Kun äskettäin pohdin erästä tuollaista hetkeä yrittäen ilmaista kokemuksen sanoin, huomasin kuvaavani sitä sisäiseksi ”valaistumiseksi”. Tunsin oloni valoisammaksi, kevyemmäksi ja myönteisemmäksi. Tiesin, että huoleni eivät menisi pois, mutta tunsin saaneeni voimaa kohdata ne. Olin löytänyt tavanomaisen elämäni lomaan rohkaisevaa voimaa jopa haasteiden keskellä.
Kun minua pyydettiin kirjoittamaan tämä sanoma, muistin Vapahtajan sanat nefiläisille: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: Minä panen teidät tämän kansan valoksi.[1]”
Nämä kaksi asiaa yhdistyivät mielessäni. ”Valaistuin” todellakin evankeliumin ilosta, sen jumalallisesta lempeydestä, ja siten minulla oli velvollisuus paitsi nauttia sen antamasta lohdusta myös antaa sen valon loistaa ympärilläni oleville. Vapahtaja jatkoi: ”Ei ylhäällä vuorella oleva kaupunki voi olla kätkössä. – – Sytytetäänkö kynttilä ja pannaan vakan alle? Ei, vaan kynttilänjalkaan, ja se antaa valoa kaikille huoneessa oleville; niin loistakoon siis teidän valonne tämän kansan edessä, että se näkisi teidän hyvät tekonne ja ylistäisi Isäänne, joka on taivaassa.[2]”
Näen, että taivaasta saamani onnellisuus ei ole tarkoitettu siunaukseksi vain minulle vaan myös muille. Minun on annettava heidän nähdä onnellisuus, jota tunnen, ja ne hyvät työt, joita se innoittaa minua tekemään.
Voisiko olla parempaa tapaa kertoa evankeliumista kuin se, että on näkyvästi onnellinen eläessään sen mukaan? Tehokkainta evankeliumista kertomista on se, että on onnellinen, ja se kuulostaa täydelliseltä lisäykseltä ”suureen onnensuunnitelmaan[3]”. Lisäksi, jos haluamme tehdä oman osamme tässä suuressa ja viimeisessä kokoamisessa, luulen, että paras tapa on käyttää aikamme etsimällä onnellisuutta Herran tavalla. Tuo kuulostaa sellaiselta lähetystyöltä, johon meidän kaikkien tulisi olla valmiita ilmoittautumaan.
Jos varaamme aikaa muistaaksemme, että olemme onnellisia, että meidän onnellisuutemme on lahja Jumalalta ja että suurta onnea löytyy aina elämällä siten kuin taivaallinen Isämme on suunnitellut, silloin olemme ”Jumalan oma kansa[4]” – ja oikeista syistä.
Apostoli Pietari esitti nämä ajatukset eri tavalla. Hän lausui meille innoitetun ehdotuksen: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.[5]”
Onnellisuus evankeliumissa tuo minulle toivoa haasteissani. Ei olisi viisasta vain teeskennellä, ettei minulla ole haasteita, vaan voin suunnitella keskittyväni niihin onnellisuuden hetkiin, joita kohtaan, ja välttää peittämästä niitä elämäni vaikeuksien koettelevien vakkojen alle pois omalta ja muitten katseilta. Sen sijaan voin yrittää antaa tuon onnellisuuden valon valaista sitä, mitä minä ja ympärilläni olevat näemme.
[1]3. Nefi 12:14.
[2]3. Nefi 12:14–16.
[3]Ks. Alma 42:8.
[4]1. Piet. 2:9.
[5]1. Piet. 3:15.