Huhtikuun 2015 yleiskonferenssipuheessaan ”Lepopäivä on ilon päivä” silloinen vanhin Russell M. Nelson kehotti meitä tarkastelemaan lepopäivään liittyviä tuntemuksiamme ja käyttäytymistämme sen aikana.1
Hän antoi neuvoja siitä, kuinka etsiä innoitusta lepopäivän pyhittämiseen, ja sanoi: ”Opin pyhistä kirjoituksista, että oma käytökseni ja oma asenteeni lepopäivänä oli merkkinä minun ja taivaallisen Isän välillä. Sen ymmärryksen myötä – – kun minun täytyi päättää, oliko jokin toiminta sopivaa lepopäivälle, kysyin itseltäni yksinkertaisesti: ’Minkä merkin haluan antaa Jumalalle?’”2
Nuo sanat saivat minut ja vaimoni Saran pohtimaan, minkä merkin3 me annoimme Jumalalle asioilla, joita teimme sunnuntaisin. Tajusimme, ettei meidän tarvinnut tehdä suuria muutoksia, mutta meistä tuntui, että meidän pitäisi alkaa kiinnittää enemmän huomiota pieniin asioihin. Kävimme jo kirkossa joka sunnuntai. Emme tehneet työtä lepopäivänä, emme urheilleet, opiskelleet tai tehneet mitään muuta, mikä voisi saada jonkun toisen tekemään työtä Herran päivänä. Niinpä etsimme innoitusta ymmärtääksemme, mitä meidän piti tehdä, jotta noudattaisimme tätä elävän apostolin kehotusta.
Yhtenä sunnuntai-iltapäivänä lapsemme pyysivät meitä pelaamaan yhtä heidän suosikkilautapeliään. Tämän pelin tarkoituksena on vastata oikein mahdollisimman moneen kysymykseen. Kysymykset olivat lapsille aina liian vaikeita, mutta todellinen syy siihen, miksi lapsemme pitivät tästä pelistä, oli jokaisen pelaajan saaman ison summerin kirkas valo ja kova ääni.
Olin jo kehottamassa heitä valitsemaan jonkin muun toiminnan, kun Sara ilmoitti, että pelaisimme lasten ehdottamaa peliä kahdella ehdolla: 1) hän esittäisi kaikki kysymykset ja 2) emme käyttäisi korttien kysymyksiä vaan hän laatisi neljä uutta kysymysaluetta, ja ne kaikki keskittyisivät evankeliumiin. Kun saimme kaiken valmiiksi, mietin, kuinka Saran onnistuisi keksiä niin monia evankeliumiaiheisia kysymyksiä, joihin kaikkiin hän tietäisi oikeat vastaukset, ja kuinka hän varmistaisi, että jokainen kysymys vastaisi kunkin lapsen tasoa. Kaiken lisäksi hänen täytyisi tehdä niin saman tien. Arvelin, että siitä tulisi katastrofi. Kun aloimme pelata, kävi kuitenkin pian ilmeiseksi, että äidin halu antaa lastensa pelata ja tyttären halu olla kuuliainen taivaallisen Isänsä käskylle pyhittää lepopäivä olivat antaneet Pyhälle Hengelle mahdollisuuden innoittaa vanhempaa löytämään keinon sekä pyhittää Herran päivä että tehdä siitä ilon päivä lapsilleen.
Silloin mieleeni muistuivat Nefin lausumat sanat: ”Ja tapahtui, että minä, Nefi, sanoin isälleni: Minä menen ja teen sen, mitä Herra on käskenyt, sillä minä tiedän, ettei Herra anna ihmislapsille mitään käskyjä valmistamatta heille keinoa toteuttaa sitä, mitä hän käskee heidän tehdä.”4 Kun Herra pyytää meiltä jotakin joko suoraan tai johtajiemme välityksellä, joskus me ajattelemme, ettemme pysty tekemään sitä, mutta jos pyydämme innoitusta ja olemme halukkaita toimimaan, Hän avaa oven juuri siellä, missä luulimme, ettei sellaista ole.
Sunnuntai on päivä, jota odotamme. Tänä erityisenä päivänä me vahvistamme suhdettamme Jumalaan ja Vapahtajaan käymällä kirkossa ja nauttimalla sakramentin. Tänä erityisenä päivänä me vahvistamme perhettämme osallistumalla tervehenkisiin perheen toimintoihin, jotka tuovat meitä lähemmäksi toisiamme ja Jumalaa. Ajan viettäminen yhdessä sunnuntaisin tavoilla, jotka auttavat meitä muistamaan Jumalan ja kunnioittamaan Häntä, on auttanut meitä tekemään tästä päivästä todellakin ”ilon päivän”5.
[1] Ks. Russell M. Nelson, ”Lepopäivä on ilon päivä”, Liahona, toukokuu 2015, s. 129.
[2] ”Lepopäivä on ilon päivä”, s. 130.
[3] Ks. 2. Moos. 31:13.
[4] 1. Nefi 3:7.
[5] Ks. Jes. 58:13.