Lukion jälkeen aloitin erittäin kilpailuhenkisen kaksivuotisen valmistautumisen, jotta voisin päästä sisään johonkin Ranskan parhaista yliopistoista. Noiden kahden rankan vuoden jälkeen opiskelijat osallistuvat vaativiin pääsykokeisiin siinä toivossa, että heidät hyväksyttäisiin johonkin kaikkein arvostetuimmista opinahjoista. Kaikkien muiden luokkalaisteni tavoin työskentelin hyvin ahkerasti. Opiskelijat opiskelevat kirjaimellisesti kaiket päivät myöhäiseen iltaan asti. Tajusin pian, että se, etten opiskelisi sunnuntaisin, merkitsisi sitä, että kahden vuoden lopussa opiskeluun käyttämäni aika olisi huomattavasti muiden käyttämää aikaa vähäisempi: opiskelutovereihini verrattuna menettäisin ajassa peräti neljäntoista opiskeluun käytetyn viikon verran. Kun isäni huomasi, että kävin mielessäni kamppailua järjen ja uskon kesken, hän puhui minulle Jetron tapaan:
”Matthieu, se, mitä harkitset tekeväsi, on väärin. Sinun ei pidä työskennellä sunnuntaisin.” Ensin kapinoin sydämessäni tätä neuvoa vastaan. Isänihän ei tiennyt, miten asiat olivat. Mutta myrskyn laannuttua päätin noudattaa hänen neuvoaan. En ole koskaan katunut sitä. Se, että päätin olla ajamatta omia etujani[2] lepopäivänä, osoittautui korvaamattoman tärkeäksi asiaksi. Aloitin maanantaisin opintoni virkistyneenä samalla kun kaikki luokkatoverini näyttivät lopen uupuneilta koko viikonlopun jatkuneen opiskelun jäljiltä. Sen lisäksi nämä vuodet osoittautuivat ratkaisevan tärkeiksi hengelliselle edistymiselleni. Kaikki se, mitä koin uppoutuessani sunnuntaisin pyhien kirjoitusten tutkimiseen, syvensi valtavasti hengellisiä juuriani tulevia vuosia varten.
Näiden kahden rankan vuoden jälkeen menin suunnitelmieni mukaisesti pääsykokeisiin. Vaikken ollut läheskään lahjakkaimpia opiskelijoita, sain riittävästi pisteitä niin että pääsin yhteen niistä yliopistoista, joista olin unelmoinut. Se oli yksi parhaista, enkä olisi ikinä uskonut pääseväni sinne. Tämä vahvisti todistustani siitä, että ”kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa”[3]. Opin tästä kokemuksesta, että lepopäivän viettäminen on hyvin tarpeellinen keino sielun virkistykseksi, eivätkä luokkatoverini osanneet käyttää sitä. Niiden israelilaisten tavoin, jotka söivät erämaassa mannaa eivätkä keränneet sitä lepopäivinä, sain tietää, että kun luotan Jumalaan enkä työskentele sunnuntaisin, se koituu minulle eduksi eikä haitaksi. Käskyn myötä Hän nimittäin valmistaa myös keinon pitää se.
Jesaja tiesi hyvin, että sapatti voi olla ilon päivä eikä minkäänlainen taakka: ”Jos et polje tomuun sapattia etkä aja omia etujasi minun pyhänä päivänäni, jos nimität sapattia ilon päiväksi ja Herran pyhää päivää kunnian päiväksi, jos kunnioitat sitä niin, ettet kulje omilla asioillasi, et käy kauppaa etkä aja omia etujasi, silloin saat iloita Herrasta. Minä annan sinun kulkea kaikkien vuorten yli, ja olet saava elantosi isäsi Jaakobin perintömaasta. Näin on Herra puhunut.”[4]
Lepopäivä tarjoaa verrattoman hengähdystauon rauhattoman maailmamme huolista sekä lepohetken median kyllästämästä elämästämme. Se on aikaa, jolloin hidastamme tahtia ja pohdiskelemme asioita. Lepopäivä on pyhä aika siinä missä temppeli on pyhä paikka. Se on päivä, jolloin keskitymme perheeseen – jolloin iloitsemme, luomme yhteenkuuluvuutta ja palvelemme Jumalaa yhdessä. Se on päivä hengellistä kehittymistä varten, todistamista varten, ja päivä, jolloin vahvistamme voimattomia polvia. Siihen asti kunnes elämme jatkuvasti selestisessä valtakunnassa lepopäivä voi olla parasta viikoittaista valmistautumistamme selestisinä olentoina elämiseen[5]. Pohjimmiltaan lepopäivän keskipisteenä on sakramentin merkittävä nauttiminen, jolloin meidän henkemme on yhteydessä Herraan, meidän liittomme uudistetaan ja meidän sielumme saa kokea parantumisen. Lepopäivänä me löydämme Herran.
Kiitän Herraa lepopäivästä. Se on todellakin ilon päivä.
[1] Vanhin Jeffrey R. Holland paneelikeskustelussa maailmanlaajuisessa johtajien koulutuskokouksessa (9. helmikuuta 2008).
[2] Ks. Jes. 58:13.
[3] Room. 8:28.
[4] Ks. Jes. 58:13–14.