Monta vuotta sitten poikamme, joka silloin oli neljävuotias, joutui vakavaan liikenneonnettomuuteen kaukana kotoa. Kun hän oli ollut noin viikon verran sairaalassa, hänet voitiin siirtää 320 kilometrin päästä paikalliseen sairaalaamme. Kun saavuimme kotiin, meitä odotti viesti, jonka rakastava ja huolehtiva palvelutyösisar oli sujauttanut postiluukusta. Lapussa oli tiedot siitä, kuka hakisi neljä muuta lastamme koulusta, kuka huolehtisi aterioista ja kuka hoitaisi pyykkimme. Seuraavien viiden viikon aikana, jotka poikamme edelleen vietti sairaalassa, vaimoni synnytti nuorimman poikamme. Koska poikamme oli yhdellä sairaalan osastolla ja vaimoni ja uusi vauva toisella, ja lisäksi huolehdittavana oli neljä muuta lasta ja minä olin kokopäivätyössä, emme olisi selviytyneet ilman seurakuntamme jäsenten merkittävää apua. Kuinka kiitollisia olimmekaan heidän epäitsekkäästä palvelemisestaan. Tiedämme, että yleinen kysymys ”Voimmeko auttaa jotenkin?” esitetään aina vilpittömästi, mutta tämä ihana, huomaavainen sisar kulki ylimääräisen virstan; hän ennakoi tarpeemme ja palveli niiden mukaisesti.
Jakeessa Luuk. 4:18 Vapahtaja lukee Jesajan profetioita, jotka koskevat Hänen tulemistaan maan päälle ja tehtäväänsä täällä. Siinä lukee:
”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen”. (Ks. myös Jes. 61:1: ”parantamaan ne, joiden mieli on murtunut”.)
Nykypäivän yhteiskunnassa on monia, joiden mieli on murtunut perhesuhteiden katkeamisen tai muiden haasteiden vuoksi. On monia, jotka ovat vangittuja; riippuvuuksien, masennuksen tai lannistumisen pauloissa. On monia, jotka ovat sokeita, etenkin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin rauhanomaisille totuuksille. Ja monet ovat elämän pettymysten sortamia.
Kohdasta 3. Nefi 18:32 voimme lukea ”Älkää kuitenkaan karkottako häntä synagogistanne tai jumalanpalveluspaikoistanne, sillä sellaisia teidän tulee edelleen palvella; sillä kukaties he vielä palaavat ja tekevät parannuksen ja tulevat minun luokseni täysin vilpittömin sydämin, ja minä parannan heidät; ja te olette keinona pelastuksen tuomisessa heille.”
Voitko kuvitella jännittävämpää siunausta kuin työskennellä Vapahtajan kumppanina parantamassa ympärillämme olevien kärsimyksiä ja olla välineenä pelastuksen tuomisessa heille?
Jokin aika sitten kävin Rexburgissa Idahossa opiskelevan poikani luona. Hän, hänen vaimonsa ja minä menimme päivälliselle ravintolaan, jossa ihmiset seisovat jonossa odottaen palvelua. Se oli täynnä opiskelijoita, jotka olivat innoissaan valmistumisestaan ja lukukauden päättymisestä. Huomasin erään nuoren naisen, joka tuli sisään yksin ja näytti jotensakin yksinäiseltä ja hämmentyneeltä ympärillään vallinneesta hälinästä ja vilskeestä. Koin innoitusta pyytää häntä istumaan meidän pöytäämme. Kun hän sai ateriansa, hän käveli ohitsemme ja meni istumaan yksin erään pöydän ääreen. Sillä hetkellä ajattelin, että hän varmasti pitäisi minua outona, jos pyytäisin häntä istumaan meidän pöytäämme, joten ohitin saamani innoituksen. Muistan heränneeni seuraavana yönä noin puoli kolmen maissa ajatukseen: ”Mitä jos hän olisi todella tarvinnut apuamme ja ystävyyttämme?” Nousin vuoteestani ja polvistuin rukoilemaan, että joku muu voisi auttaa häntä siinä, missä itse olin epäonnistunut. Päätin myös silloin pyrkiä siihen, etten enää koskaan ohittaisi sellaista innoitusta tai tilaisuutta kohottaa toista.
Kehotan meitä jokaista tarjoamaan apuamme toisille aina tilaisuuden tullen; kohottamaan, vahvistamaan ja palvelemaan rakkaudella. Kun teemme niin, toteutamme sitä pyhää liittoa, jonka teimme kasteen yhteydessä olla Hänen todistajinaan, olla Hänen käsinään apua tarvitsevien parantamiseksi.