Johanneksen evankeliumissa Vapahtajamme Jeesus Kristus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:5–6.) Isäni etsi tuota tietä pienestä pitäen, ja jo nuorena hänellä oli monia hengellisiä kokemuksia.
Isäni syntyi hyvään kotiin – Nefin tavoin hän syntyi hyvistä vanhemmista. Perheen äiti Kerttu oli vanhurskas, Jumalaa rakastava nainen, ja isä Juhana oli työteliäs mies, joka piti huolen perheestään. Kotona he kuuntelivat joka sunnuntai radiosta jumalanpalveluksen.
Kerttu-äiti juurrutti seitsemään lapseensa uskon Jumalaan sekä opetti rukouksen, pyhäpäivän kunnioituksen ja työnteon tärkeyden. Erityisesti vanhimmalta pojaltaan Pentiltä hän odotti paljon. Kerran kun kolmen talon yhteisen kaivon ämpäri oli pudonnut kapeaan kaivoon, päätettiin sinne laskea lapsi. Isäni oli sopivan kokoinen ja hänet laskettiin kaivoon. Isäni kuuli äitinsä sanat: ”Laskekaa varovasti, siitä pojasta pitää tulla pappi.”
12-vuotiaana isäni sairastui nokkoskuumeeseen ja se tuntui hänestä aivan kauhealta. Silloin hän rukoili ja lupasi Jumalalle, että jos hän parantuisi, niin hän haluaisi tehdä aina Jumalan tahdon mukaan. Muutaman päivän kuluttua hän tulikin terveeksi, ja siitä lähtien hän pyrki tietoisesti olemaan oman ymmärryksensä mukaan parempi.
Kesäisin isäni vietti sisarustensa ja äitinsä kanssa kesät kesämökillä. Vanhempien lasten tehtävänä oli hakea maitoa noin 3 km päässä olevasta maalaistalosta, ja maito piti hakea, oli sää mikä tahansa. Omalla maitovuorollaan isäni polvistui aina rukoukseen metsäpolun tietyssä kohdassa – kiittämään ja pyytämään suojelua ja johdatusta.
Teini-iässä isäni etsi yhä suuntaa elämälleen, ja eräänä iltana hän rukoili aidosti ja palavasti Jumalaa auttamaan häntä, niin että hän voisi tehdä oikein ja Jumalan tahdon mukaan.
Nämä ja monet muut kokemukset valmistivat isääni siihen, että kun hän kuuli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta, hänelle tuli halu kuulla siitä lisää. Hän itse kertoo niistä ajoista näin:
”Urheilin Sointu Penttisen kanssa, ja kävimme muistaakseni neljä kertaa viikossa harjoituksissa tai pienissä kilpailuissa. Kerran Sointu kuitenkin sanoi, että torstaipäivä ei hänelle enää käy, hänellä on muuta menoa. Kyselin kiinnostuneena, mitä menoa, mutta hän ei kertonut. Muutaman viikon kuluttua sain hänet kuitenkin tunnustamaan, että hän käy amerikkalaisten poikien pitämässä kerhossa (NVK).
Tietysti se kiinnosti myös minua, ja pyysin lupaa tulla mukaan. Tämä tapahtui kesällä 1956. Niinpä aloin käydä mormonikirkon nuorten kerhossa ja pian minua tietysti alettiin opettaa ja menin myös sunnuntaina kirkkoon. Seurakunta oli silloin pieni Lappeenrannassa, vain muutamia jäseniä (ensimmäiset jäsenet oli kastettu 1954), ja seurakuntaa johti lähetyssaarnaaja. Sunnuntain iltakokouksessa kävi kuitenkin paljon väkeä, jopa yli 100 henkilöä. Alussa äitini ei oikein tiennyt, miten suhtautua, ja hän sanoikin minulle: ’Saathan sinä siellä käydä, mutta älä koskaan ajattele liittyväsi sellaiseen kirkkoon.’
Enhän minä tietysti ajatellutkaan muuta kuin että siellä oli kiva käydä, meillä nuorilla oli paljon aktiivista ohjelmaa ja kaikki opetukset tuntuivat ihan hyviltä.”
Vähitellen isän uskonnollisuus kuitenkin heräsi ja hän huomasi saaneensa vastauksen rukoukseen, jossa hän oli pyytänyt palavasti Jumalan johdatusta oikeaan suuntaan. Hän tunsi, että häntä johdatettiin uskomaan ja luottamaan Jumalaan ja Hänen sanaansa. Hän oppi, että usko on liikkeellepaneva voima ja kestävyyden perusta.
Isäni oli kypsynyt ymmärtämään, että kysymyksessä oli tärkein asia, mitä hän oli elämässään kohdannut: ”Minun oli joko otettava vastaan totuus sekä siihen liittyvät mahdollisuudet ja vastuu tai jatkettava ilman hengellistä päämäärää. Minua olivat opettaneet monet lähetyssaarnaajat, mutta vanhin Stanling sai minut ajattelemaan. Hän kuvaili minulle, kuinka monia junia on jo mennyt, ja hän kysyi, uskallanko minä jatkuvasti jäädä asemalle ja kuinka tiedän, milloin viimeinen juna minun kohdallani lähtee. En uskaltanut jäädä junasta. Tämä tapahtui lauantai-iltana, ja kun menin kotiin, niin sanoin äidilleni, että hän herättäisi minut aikaisin, koska olin menossa kasteelle. Äitini sanoi vain: ’Hyvä on, sinä varmasti tiedät, mikä on oikein.’ Niin liityin kirkkoon kasteen kautta 31.3.1957. Olin 18. jäsen Lappeenrannan seurakunnassa ja Jäkön suvun ensimmäinen.” Isäni kertoi tunteneensa suurta kiitollisuutta siitä, että hänet johdatettiin jo nuorena evankeliumin suojaan.
10.2.1959 isäni sai lähetystyökutsun, ja jo samana päivänä hän aloitti lähetystyön Suomen lähetyskentällä. Hän palveli Oulussa, Tampereella, Porissa, Järvenpäässä ja Keravalla. Lähetystyön aikana hänen tietonsa ja todistuksensa evankeliumista vain syveni ja vahvistui, ja lisäksi hän sai lisää itsevarmuutta.
Isäni palasi lähetystyöstä kotiin helmikuussa 1961 ja tutustui saman tien Taina Ahokseen, joka oli vastikään liittynyt kirkkoon. 31.12.61 he menivät kihloihin, ja häät pidettiin 22.6.1962 – silloinen lähetysjohtaja Mark E. Anderson vihki heidät Lappeenrannan seurakunnan juuri valmistuneessa kappelissa. Isäni on kertonut: ”Monesti jälkeenpäin olen ajatellut, kuinka helposti löysin sopivan elämänkumppanin, ja koenkin, että taivaan Isä valitsi Tainan minulle, koska itse olisin saattanut valita jonkun hepsankeikan. Tainan kanssa menimme Sveitsin temppeliin, jossa meidät sinetöitiin toisiimme iankaikkisuudeksi.”
Isälläni oli suuri halu seurata Vapahtajaa ja toimia aktiivisesti Jeesuksen Kristuksen kirkossa. Hän eli rohkeasti sen tiedon mukaan, joka hänellä oli, ja hänellä oli suuri halu jakaa läheisten kanssa se hyvä, mitä hän oli löytänyt. Hän rakasti evankeliumia, ja se merkitsi hänelle hyvin paljon.
Vanhemmillani oli kyllä kokemus, joka olisi voinut johtaa epäaktiivisuuteen. Isä on kertonut: ”Meidän lapsistamme Kari, Katri ja Petri syntyivät nopeaan tahtiin ja olivat tietyssä vaiheessa kuin kolmoset. Muutaman päivän ikäisenä toimme heistä jokaisen vuorollaan seurakunnan eteen ja he saivat nimen ja siunauksen. Ja tietysti vuosien kuluessa pienet jalat alkoivat täällä viipottaa.
Lappeenrannan seurakunta ei silloin vielä ollut tottunut pieniin lapsiin, ja niin meidän vilkkaat lapsemme ärsyttivät joitakin vanhempia ihmisiä niin, että meitä kehotettiin kasvattamaan lapsemme paremmin, etteivät he häiritsisi kirkossa. Me loukkaannuimme kovasti, sillä mielestämme lapsemme olivat kilttejä. Loukkaannuimme niin kovasti, että otimme kehotuksen kirjaimellisesti ja päätimme keskittyä lastemme kasvatukseen. Emme tulleet enää pyhänä kirkkoon, vaan pidimme kokoukset omassa kodissamme ja opettelimme kunnioittavampaa käytöstä.
Vaikka pidimme kokoukset kotona, niin kuitenkin tunsimme, että jäimme jotain vaille. Se oli myös uusi tilanne seurakunnalle – aktiivinen lapsiperhe jäi pois seurakuntatyöstä. Muutaman viikon jälkeen seurakunta jo kovasti kaipasi meitä, mutta siihen aikaan meillä ei ollut edes puhelinta ja niin yhteydenpito oli vähäistä. Asuimme aika kaukana maaseudulla ja vain veljeni Aimo, joka asui naapurissamme, piti yhteyttä.”
Muutaman kuukauden jälkeen isäni perheineen palasi seurakunnan toimintaan ja kaikki ottivat heidät avosylin vastaan. Siitä lähtien hän ja hänen perheensä ovat olleet aktiivisesti mukana seurakunnan työssä.
Vuosien varrella isäni ehti palvella kirkossa monissa tehtävissä. Vaikka tehtävät vaihtuivat, hän kuitenkin koki aina, että kirkko ja evankeliumi pysyvät samana – antavat taivaallisen Isän tukea ja johdatusta elämään.
Vahvan uskon lisäksi isäni oli hyvänä esimerkkinä myös ahkeruudesta, ajoissa olemisesta, iloisuudesta ja myönteisyydestä sekä muuttumisesta – hän muuttui erityisesti viimeisinä vuosina lempeäksi, palvelevaksi ja auttavaiseksi. Muutama vuosi sitten hän opasti meitä:
”53 vuotta olen ollut Kristuksen evankeliumin, kirkon ja temppelien suojassa. En osaa kuvitella, millaista elämäni olisi ollut ilman tätä kaikkea. Tiedän vain, että evankeliumi on jo osa minua. Olen iloinnut osastani, ja olemme Tainan kanssa saaneet myös paljon iloa jälkeläisistämme. En tiedä huomisesta muuta kuin että mitä tahansa minulle onkin vielä varattuna – koettelemusta, iloa, surua – haluan kaiken ottaa Herran kädestä ja tukeutua Häneen.”
Tämä kuvastaa isääni, hän luotti Herraan täysin. Hän eli elämästään useita vuosia – ehkä jopa vuosikymmeniä – tietämättä, miten meidän perheemme selviää taloudellisesti. Hänen patriarkallisessa siunauksessaan sanotaan, että hänellä on taakkana vaikeuksia. Tämä ei kuitenkaan masentanut häntä, koska hän luotti Herraan. Isälläni oli vahva usko taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen.
Isäni esimerkki on vaikuttanut minuun merkittävästi ja auttanut minua saamaan oman todistukseni taivaallisesta Isästäni, Hänen rakkaudestaan ja armostaan sekä Vapahtajastani Jeesuksesta Kristuksesta. Se on muuttanut minua ja elämääni parempaan. Olen ikuisesti kiitollinen isälleni siitä, että omalla esimerkillään hän näytti minulle, kuinka seurata Vapahtajaa. En tiedä, olisiko hän voinut antaa minulle mitään suurempaa.