Marraskuun puolessa välissä ajoin aamuvarhaisella kahden tunnin työmatkaa. Ulkona oli kylmää ja pimeää, sade tuntui imevän kaiken valon. Perheessä oli sairasteltu viime kuukauden ajan paljon, ja söin itsekin jo toista antibioottikuuria. Mieliala oli alhaalla, ja oli vaikea tuntea kiitollisuutta juuri mistään. Tuntui, että kaikki ajatukset keskittyivät omiin haasteisiin. Joitakin viikkoja aiemmin autoradiomme oli mennyt rikki. Se oli ylimääräisestä rahareiästä huolimatta loppujen lopuksi siunaus, sillä uuden soittimen kautta pystyi kuuntelemaan musiikkia myös matkapuhelimista. Erityisen innoissani olin siksi, että nyt saatoin kuunnella radiosta yleiskonferenssipuheita pidemmillä työmatkoilla. Ajellessani pimeää tietä kuuntelin lokakuun yleiskonferenssia. Nuorten naisten ylijohtaja puhui lauantain aamukokouksessa1, ja mieleeni jäivät pyörimään seuraavat lauseet:
”Muistakaa, että Vapahtaja palveli useimmiten yhtä ihmistä kerrallaan.”
”Henki voi avata silmämme näkemään ympärillämme olevia tarpeita, näkemään sen ‘yhden’, joka tarvitsee meitä sinä päivänä, ja tietämään, kuinka voimme palvella häntä.”
”Muistakaa, että jotkin suurimmista tarpeista saattavat olla aivan silmienne edessä.”
Hetken näitä sanoja pohdittuani mieleeni tuli ajatus, että minun pitäisi soittaa eräälle kotiopetuspiirini veljelle. Kun soitin hänelle, kuulin, että hän oli muutama päivä sitten päässyt sairaalasta ja oli liian heikossa kunnossa käydäkseen yksin ruokakaupassa. Iltapäivällä, työmatkan jälkeen, ajoin hänen luokseen ja sain olla hänelle avuksi käydessämme kaupassa yhdessä.
Työpäivän jälkeen kotona 5-vuotias tyttäreni kysyi, voisiko hän mennä kaverinsa luokse leikkimään. Lähetin hänen ystävänsä vanhemmille viestin, mutta en saanut vastausta. Pitkään aikaan ei mitään kuulunut, mutta sitten sain viestin, jonka sävystä aistin, että heillä oli muutakin tekemistä, mutta että tyttäreni voisi tulla heidän pihalleen leikkimään hetkeksi, jos haluaisi. Minusta tuntui, ettei pitäisi rasittaa heitä, mutta tyttäreni oli sinnikäs, ja hän vaatimalla vaati päästä kaverinsa luo. Annoin lopulta periksi, ja lähdin viemään häntä.
Saavuttuamme perille ymmärsin tilanteen paremmin. Tyttäreni ystävän perheen talon edessä oli viisi kuutiota polttopuita, jotka oli toimitettu sinne juuri sinä päivänä. Heillä oli selvästi kova kiire saada puut pinottua suojaan, pois ajotieltä. Havaitsin ilmassa myös hieman stressiä. Yksi heidän kolmesta lapsestaan oli lähdössä harrastuksen pariin, vanhemmat valmistelivat työpäivän jälkeen pimenevässä illassa puiden pinoamista pihalla ja nuorimmainen kävi välillä sukkasillaan märällä terassilla +2 asteen lämpötilassa kyselemässä, ”koska äiti tai isä voisi tulla sisään”. Jätin tyttäreni Ennan heidän luokseen ja lähdin kävelemään kotiin. Kotona laitoin television päälle ja ajattelin rentoutua hetken. Se ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, vaan tuli tunne, että minun pitäisi palata heidän luokseen. Lähdin takaisin ja kysyin, voisinko auttaa puiden pinoamisessa. Oli mukava auttaa heitä. Töiden lomassa ehdimme jutella kaikenlaista, ja olin iloinen, kun sain syventää ystävyyttämme kirkkoomme kuulumattomien hyvien ihmisten kanssa. Tyttäreni auttoi myös. Hän lakaisi ystävänsä kanssa pihaa, ja heidän iloinen olemuksensa levisi myös meihin aikuisiin. Lopulta saimme koko kasan pinottua (en vieläkään ymmärrä, miten se oli mahdollista niin nopeasti), ja kireä tunnelma oli vaihtunut hyvään mieleen.
Päivän päätteeksi tunsin kiitollisuutta ”niissä olosuhteissa, joissa olin”2. Palvelemisen tuoma hyvä henki jatkui pitkään, ja omat murheet jäivät taka-alalle. Olen kiitollinen siitä, että Herran Henki innoitti minua palvelemaan tuona päivänä, ensin yleiskonferenssipuheiden kautta ja sitten rakkaan tyttäreni kautta. Kokemus vahvisti todistustani siitä, että lähimmäistemme palveluksessa olemme todella Herran palveluksessa, ja että parhaiten autamme itseämme kääntymällä ympärillämme niiden puoleen, jotka tarvitsevat apua vielä kipeämmin.
Lähteet:
1Yleiskonferenssi lokakuu 2017, Bonnie L. Oscarson, ”Edessämme olevat tarpeet”.
2Yleiskonferenssi huhtikuu 2014, Dieter F. Uchtdorf, ”Kiitollinen kaikissa olosuhteissa”.