Oli kaunis, keväinen lauantaiaamu vuonna 1960. Olin pyöräilemässä kouluun opettajantyöhöni. Olin ajanut noin sata metriä, kun kuulin selvän äänen sanovan minulle: ”Tänään se tapahtuu!” Olin hämmästynyt, mutta äänen suloisuus sai minut hymyilemään. Sitten ymmärsin – olinhan illalla rukoillut oikein polvillani, että saisin johdatusta pitää lupaukseni ja saisin tietää, mitä minä teen. Olin syksyllä 1959, vietettyäni sairaalassa noin sata päivää, selvinnyt ihmeellisesti vakavasta angiinan jälkitilana alkaneesta munuaistulehduksesta. Silloin rukoilin ja puhuin Jumalalle, että jos Hän parantaisi minut, minä sitten kertoisin ihmisille Hänen hyvyydestään. Nyt siis pyysin tietoa siitä, missä ja miten ja keille. ”Tänään se tapahtuu.”
Kun olin päässyt koulusta kotiin, ovikellomme soi. Avatessani oli ovellamme kaksi nuorta miestä, joista toinen sanoi: ”Me olemme kaukaa Amerikasta tulleet pelastamaan teidän sielunne!” Olin ihmeissäni, Amerikasta, samanikäisiä kuin minä, pelastamaan minun sieluni – pyysin heidät sisään. He pyysivät minua polvistumaan kanssaan rukoukseen, ja muistan ajatelleeni, että nämä ovat nöyriä nuorukaisia. Se siis on tapahtumassa tänään! He olivat ensimmäiset lähetyssaarnaajat Raumalla ja löysivät ovellemme, vaikka koko kaupunki oli vielä käymättä. Ymmärsin jälkeenpäin, että Pyhä Henki oli johdattanut heidät luoksemme, koska olin rukoillut ja pyytänyt neuvoa, rukoillut kuin Cornelius muinoin. He opettivat minua monta kertaa. Viimein sanoin heille, että kukaan ei tiedä tästä opista mitään, että jätetään nyt tällä kertaa ja että raittius on hyvä asia. Muistan selvästi, kuinka koko olemukseni värähti lähettäessäni nuorukaiset pois; nyt meni pois jotakin sellaista, jota olin elämääni pyytänyt ja rukoillut.
Kaksitoista vuotta myöhemmin olin kummallisesti taas sairas. Iäkäs lääkäri diagnosoi taudikseni sen saman vanhan, josta niin ihmeellisesti olin parantunut. Lupaukseni oli pitämättä! Nyt eivät lääkkeet auttaneet vähääkään, ja minä rukoilemaan, että saisin johdatusta ja vielä mahdollisuuden elää ja toimia oikein. Kaksi viikkoa pyysin ja anoin. Kuinka ihmeissämme olimmekaan vaimoni kanssa, kun lähetyssaarnaajat samasta kirkosta, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta, olivat ovellamme. Kertaakaan 12 vuoden aikana en ollut kuullut heistä, enkä liioin tästä kirkosta. Kun veljet olivat ovellamme, nyt toisessa paikassa ja oman talomme edessä, vaimoni huusi kauempaa, että älä päästä heitä sisään. Se on moniavioinen uskonto. Olimme nimittäin juuri lukeneet lehdestä rienaavan kirjoituksen mormoneista ja päästessämme loppuun, olivat veljet soittamassa ovikelloamme.
Veljet pyysivät vain kaksi minuuttia ja sanoivat, ettei kirkossa ollut moniavioisuutta. He tulivat sisään. Nuorukaisten mennessä minun ohitseni olohuoneeseemme, tunsin ihmeekseni kuin suuren, lämpimän käden selässäni ja kuiskauksen: ”Jukka, tämä on se tie!” Kaksi minuuttia venähti kahdeksi tunniksi. Lähetyssaarnaajat Sorren ja Bullock opettivat meitä runsaan kuukauden ja antoivat sitten meille kastehaasteen. Kastepäivää edeltävänä iltana olivat johtavat veljet, Heikki Rinne ja hänen toverinsa jutelleet kanssamme tutkaillen sitä, miten suhtautuisimme kasteelle menoon. Vaimoni Anna-Liisa sanoi heille lukeneensa noin sata sivua Mormonin kirjasta ja että hän tiesi sen olevan totta, ja hän lisäsi vielä olevansa valmis menemään kasteelle. Minä en ollut suhtautunut kasteiltaamme noin vakavasti ja sain piston sydämeeni ja tunsin, että minunkin pitää alkaa tosissani tutkimaan ja rukoilemaan. Ja niin tein.
Meidät kastettiin Porissa, sillä Raumalla ei vielä ollut kasteallasta. Vaimoni, minä ja neljä poikaamme kastettiin. Seitsemänvuotias viides poikamme jäi vielä odottamaan vuoden. Kastetilaisuus oli kaunis. Lauloimme meillekin tutun ”Sua kohti Herrani” -laulun ja tunsimme iloa ja onnea, kun vielä Porin serkkuni Kyllikki myös kertoi iloitsevansa suuresti meidän kirkkoon liittymisestämme.
Astuessamme pois kokoussalista, ihmettelimme suurta hämäryyttä, kummallisen värisiä kukkia, jotka lähetyssaarnaaja Stanford ojensi vaimolleni, ja Apuyhdistyksen huoneessa nauttimaamme harmaata mehua hyvin pienitehoisen lampun valossa. (Myöhemmin huomasimme, että Porin seurakuntakeskus on hyvin valoisa ja kaunis.)
Päästyämme kotiimme Raumalle pidimme väsyneinä iltarukouksen. Yöllä heräsin vaimoni nyyhkytykseen hänen mainitessa jotakin kummallisesta olostaan. Minäkin tunsin palleassani outoa painoa, kuin olisin kasteen jälkeen vilustunut. Pidimme rukouksen ja sammutimme valon nukkuaksemme vielä. Silloin alkoi kuin mustavalkoinen filmi juosta silmissäni. Olimme siinä Porin seurakuntakeskuksen eteisessä, jossa veli Stanford nauroi meille huutaen, suussaan mustat, teräväpäiset hampaat, että saimmepas teidät, saimmepas teidät, ja koko kappelin käytävä toisti sen kaiun tavoin moninkertaisesti. Aioin heti soittaa sinne ja perua kaikki nimien kirjoitukset ja kirkkoon liittymiset, mutta yöpöydälläni puhelimen vieressä oleva kello näytti puoli kolmea; kappelilla ei olisi ketään kuulemassa soittoani.
Aamulla pidimme rukouksen, ja minä lähdin kouluuni. Kova puristus rinnassani teki hengityksestä vaikeaa. En yhtään osannut sanoa, mitä tämä musta, kauhea ahdistus oli. Rukoilin koko sen aamupäivän koulussa. Viimeisellä välitunnilla istuin opettajahuoneen pitkän pöydän ääressä kädet ristissä pöydän alla. Rukoilin, että saisin anteeksi, jos olin jotenkin väärin mennyt kasteelle. Vastapäätä oleva opettajakaverini virnuili muille minua osoittaen, että olisin viettänyt rämäkän yön, kun olin tuskaisa ja harmaan kalpea. Ajattelin, että oikeassa olet. Sain kuitenkin siitä ajatuksen, että soitankin miehelle, joka kastoi meidät. Hän, veli Jukka Hilakari, sanoi asian järjestyvän helposti. Ajattelin, että et tiedä, kuinka pahaa tämä oloni on ja että tämä ei lähde eikä lopu koskaan.
Hän pyysi meitä kotiinsa. Asuimme melko lähellä. Menimme kuin kuolemaan tuomitut. Kun veli puristi kättäni, jokin minussa alkoi väristä ja silmiini nousivat kyyneleet; olisin halunnut jo monesti purskahtaa itkuun. Veli sanoi, että Paholainen ei halua meidän tulevan kirkon jäseniksi vaan tahtoo näin estää meitä liittymästä Vapahtajan tosi kirkkoon. Rukouksessaan veli käski pappeuden valtuudella kiusaajaa, Paholaista, poistumaan meistä. Heti, humahduksen tavoin, lähti puristus rinnastamme ja ahdistava paino palleastamme. Katsoimme kyyneleisin silmin toisiamme, vaimoni ja minä, ja siinä hetkessä suuri riemu täytti rintamme ja tiesimme, että tämä evankeliumi on totta, että tämä on tosi kirkko ja että Jumalan voima voittaa ja nujertaa kaikki Saatanan pahat tarkoitukset. Tunsimme itsemme vapaiksi, terveiksi ja onnellisiksi. Olimme saaneet astua kasteen vesiin ja olimme saaneet syntimme anteeksi. Palasimme kotiin kevein askelin peipposten puissa iloisesti visertäessä.
Koettelemusten jälkeen saimme lahjaksi kevään, jonka päivinä elimme kuin paratiisissa, iloisina ja syvästi toisiamme rakastaen, niin me vanhemmat kuin viisi poikaammekin. Rintamme täytti kiitollisuus ja rakkaus taivaallista Isäämme ja rakasta Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta kohtaan. Tunsimme rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan.
(Näistä tapahtumista on kohta kulunut 45 vuotta; Paholainen kai yritti siksi niin kovasti meitä kahta estää, kun perhekunnassamme on nyt viitisenkymmentä kirkon jäsentä. Kymmenen on ollut lähetystyössä ja kolme on paraikaa.)
