”Kun saamme tietää esivanhemmistamme, löydämme jotain itsestämme” (presidentti Thomas S. Monson, ”Pysyviä totuuksia muuttuvia aikoja varten”, Liahona, toukokuu 2005, s. 21).
Näitä profeettamme viisaita sanoja noudattaen Apuyhdistyksen sisaret Vaasassa vahvistettuina muutamilla Seinäjoen seurakunnan sisarilla kokoontuivat viettämään toimintailtaa kauniina ja helteisenä päivänä heinäkuussa. Kokoontumisen aiheena oli kertoa jostakusta edesmenneestä sukulaisesta ja hänen elämänvaiheistaan. Illan mittaan saimme nauraa monet makeat naurut ja vastapainoksi tirauttaa muutamat kyyneleetkin tarinoita kuunnellessamme.
Muutamat sisaret muistelivat edesmenneitä äitejään ja heidän esimerkkinsä vaikutusta omaan elämäänsä nykypäivänä. Nämä äidit olivat olleet toimeliaita ja ahkeria, taitavia ruoanlaittajia ja leipojia. Eräs heistä jäi leskeksi 49-vuotiaana, ja voidakseen pitää huolta kuusilapsisesta perheestään hänellä oli välillä yhtä aikaa kolmekin työpaikkaa. Kaiken lisäksi hän hoiti tehtävänsä kirkossa moitteettomasti. Autoa hänellä ei ollut. Kotikäynnit hoituivat talvisin pitkiä matkoja potkurilla. Saipa silloin tällöin koditon kulkurikin yösijan tämän esimerkillisen äidin kodissa.
Eräs toinen sisar muisteli äitiään, joka oli 8-vuotias isänsä kuollessa. 12-vuotiaana hän lähti ruokapalkalla piikomaan kotinsa lähellä sijaitsevaan taloon. Toisinaan koti-ikävän yllättäessä hän kiipesi talon tikapuille tähyilemään, näkyisikö omassa kodissa jotakin liikettä. 18-vuotiaana hän rakastui Kalleen, porotalon isäntään, ja oli iloinen päästessään isoon taloon miniäksi. Syttyi sota, ja Kalle kaatui siinä. Saman vuorokauden aikana tämä äiti synnytti tyttövauvan. Myöhemmin toimiessaan muonituslottana Lapin jälleenrakennustöiden aikana hän kohtasi kiinnostavan nuoren miehen. Yhtenä aamuna tämä nuorimies maisteli kaurapuuroaan ja huomasi, että se oli erityisen hyvän makuista. Hän tiedusteli, oliko muiden puuro yhtä makeaa. Eipä ollut. Lotta oli lisännyt vähän sokeria tämän nuorenmiehen puuroon, ja kävihän se tie miehen sydämeen silloinkin vatsan kautta, ja heistä tuli aviopari. Myöhemmin Pohjanmaalle muutettuaan, ja kun lähetyssaarnaajat olivat ilmestyneet heidän ovelleen, he liittyivät kirkkoon ja saivat vahvan todistuksen evankeliumin totuudesta.
Illan mittaan saimme kuulla lämpimiä muisteluja myös ahkerista, hyväntuulisista ja tarpeen tullen tomeristakin isoäideistä ja heidän vaikutuksestaan lastenlastensa elämään.
Käsityötaidot siirtyivät sukupolvelta toiselle, kun isoäiti valmisti lastenlastensa kanssa nukenvaatteita penkillä saunan ulkopuolella. Tämä sama isoäiti rakasti laulamista, ja hänellä oli aina laulu valmiina eri tapahtumiin.
Isoäitien luona on saanut myös kokea unohtumattomia makuelämyksiä. Isoäidin luona hapankorppu, jonka päällä on sulatejuustoa, lauantaimakkaran viipale ja kurkkua on maistunut aivan uskomattoman hyvältä. Tämän makuelämyksen kokenut sisar kertoi, kuinka hänen isoäitinsä elämän vaikeatkin kokemukset ja niiden mukanaan tuoma ymmärrys on monesti tuonut lohtua hänen elämäänsä.
Voimme vain kuvitella niitten isovanhempiemme tuntemuksia, jotka joutuivat lähtemään Karjalasta evakkoon. Heillä saattoi olla aikaa vain pari päivää, kaikilla ei sitäkään, pakata mukaan otettavat tavarat, teurastaa kotieläimet, polttaa kotitalo.
Minun isäni oli 18-vuotias joutuessaan lähtemään kodistaan Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Urheasti hän lähti vapaaehtoisena puolustamaan kotimaataan. Vanhoilla päivillään hänellä oli mahdollisuus käydä muutaman kerran vanhoilla kotikonnuillaan. Nämä matkat olivat hänelle äärettömän merkityksellisiä. Eräällä näistä matkoista hän oli löytänyt vanhan kotitalonsa kivijalan. Hän ikuisti tämän hänelle ainutkertaisen hetken valokuvaan, jonka hän sitten antoi minulle kauniisti kehystettynä. Häpeän tunnustaa, etten löytänyt kodistani silloin paikkaa, jonne olisin sen laittanut. Tänä kesänä luin lapualaisen Tarja Kristolan kirjoittaman runon ja minut valtasi voimakas tunne, että tämä runo kertoo minun isästäni.
Hänen korvissaan koivut puhuivat vielä karjalaa,
vaikka vanhasta kodista oli pelkkä kivijalka.
Sieltä se löytyi pensaista kyyrystä
piilosta niin kuin hän lapsena leikeissään.
- Niin vähän saatiin mukaan
kun piti mennä,
jäivät pyykit narulle, kirjat hyllyyn.
Niitäkö hän tuli hakemaan?
Vai saiko enemmän mukaan kuin mitä jäi
- sen mitä hän on, puolet on täältä.
Männyt uutta polvea,
omenapuu varistaa kukkiaan
venäjäksi.
Hän näitä naapureita tuntee
vain kättä myöten,
tuliaisten verran, kivijalan verran.
Katsovat uteliaina vanhaa kyyneleistä miestä
pensaikossa.
Laatikon pimentoihin jäänyt valokuva tuli mieleeni, ja sisar Kristolan luvalla sain siirtää tämän runon tekstin valokuvaan. Vasta nyt todella ymmärsin isäni tuntemuksia omaa menetettyä kotiaan ja kotiseutuaan kohtaan. Nyt tämä kuva saa olla kunniapaikalla kodissani.
Yksi sisarista kertoi edesmenneestä sedästään ja hänen monista hengellisistä ohjeistaan, jotka ovat häntä koskettaneet. Tämä setä oli ollut hyvin aktiivinen omassa seurakunnassaan luterilaisessa kirkossa, aina valmis palvelemaan, lämmin ihminen. Hänellä oli toki paljon koettelemuksiakin elämässään. Kaksi hänen lastaan sairastui vakavasti, ja he kuolivat nuorina, toinen 15-vuotiaana ja toinen 20-vuotiaana. Omiin muisteluihinsa setä oli kirjoittanut: ”Elämäni raskaimmat koulupäivät ovat olleet tarpeen minulle, hitaasti oppia. Päivääkään en antaisi pois. Mitä kauemmaksi tullaan, sitä selvemmin huomaa, kuinka suuri lahja elämä on.”
Uskon ja toivon, että sisarten kanssa viettämämme ilta innoitti meitä keräämään muistoja ja tarinoita omasta suvustamme. Kirkon julkaisu Sukuni – Kertomuksia, jotka tuovat meidät yhteen on siinä oivana apuna.
Mikä on sinun tarinasi?
Hänen korvissaan koivut puhuivat vielä karjalaa,
vaikka vanhasta kodista oli pelkkä kivijalka.
Sieltä se löytyi pensaista kyyrystä
piilosta niin kuin hän lapsena leikeissään.
- Niin vähän saatiin mukaan
kun piti mennä,
jäivät pyykit narulle, kirjat hyllyyn.
Niitäkö hän tuli hakemaan?
Vai saiko enemmän mukaan kuin mitä jäi
- sen mitä hän on, puolet on täältä.
Männyt uutta polvea,
omenapuu varistaa kukkiaan
venäjäksi.
Hän näitä naapureita tuntee
vain kättä myöten,
tuliaisten verran, kivijalan verran.
Katsovat uteliaina vanhaa kyyneleistä miestä
pensaikossa.