”Kylläpä on tervettä hengellisyyttä”, sanoin ajatuksissani lukiessani Helamanin kirjan kolmatta lukua. Siinä kerrotaan, kuinka ylpeys oli alkanut tunkeutua myös Jumalan kirkkoon kuuluvien sydämiin ja kuinka ylpistyneet olivat alkaneet jopa vainota veljiään niin, että nämä nöyremmät ihmiset joutuivat kestämään paljon ahdinkoa. Nämä jopa omissa seurakunnissaan hyljeksityt ”paastosivat ja rukoilivat usein ja tulivat vahvemmiksi ja vahvemmiksi nöyryydessään ja lujemmiksi ja lujemmiksi Kristuksen uskossa, niin että heidän sielunsa täyttyi ilolla ja lohdutuksella, niin, jopa niin, että heidän sydämensä puhdistui ja pyhittyi, mikä pyhittyminen tulee siitä, että he antoivat sydämensä Jumalalle” (Hel. 3:35).
Jäin pohtimaan tuota mieleeni putkahtanutta sanaparia ”terve hengellisyys”. Fyysisesti saatamme kokea olevamme täysin terveitä, vaikka tietämättämme sairastamme esim. verenpainetautia tai kakkostyypin diabetesta, jotka puolestaan hoitamattomina nopeasti lisäävät riskiämme sairastua vielä vakavammin.
Voisiko myös hengellisyydessämme olla piileviä sairauksia, joita emme itse näe? Läksin kyselemään kuvitteelliselta normimormoni X:ltä, kuinka hän voi hengellisesti.
”Hengellisesti? – Hyvin!”
”Tarkenna vähän, millä tavalla hyvin?”
”No, olen ollut jäsen tosi kauan. Monet asiat eivät enää vaadi mitään vaivaa. Viisauden sana sujuu huomaamatta omana elämäntapanani, kymmenyksiä panen merkille vielä vähemmän. Ne siirtyvät palkkapäivänä itsekseen tililtä toiselle. Kirkossakäynti kuuluu tietysti elämän ohjelmaan niin kuin työhönmeno arkipäivänä. Rukoukset meillä luonnollisesti pidetään aina aamuin ja illoin. Ruoka siunataan syömään ruvetessa. Niin – ja pyhät kirjoitukset – viisitoista minuuttia joka aamu. Se on sillä selvä! Hyvinhän minä voin hengellisesti!”
Tärkeitä hengellisen elämän perusasioita kaikki nuo X:n luettelossa mainitut. Normimormoni X siis voi hengellisesti hyvin tai – tai sitten noista hyvistä asioista on tullut hänelle pelkkiä elämän rutiineja, kuoria, joista ydin on kadonnut. Noiden elämäntapojen todellinen tarkoitushan on, että oppisimme tuntemaan Jumalan ja Hänen pelastussuunnitelmansa päivä päivältä paremmin ja ettei mikään, ei maallinen mammona eikä kemiallisilla aineilla saatu tilapäinen mielihyvä tulisi meille tärkeämmäksi kuin taivaallisen Isämme asettama päämäärä.
Jos normimormoni X:n hengellinen kunto on hänen huomaamattaan päässyt romahtamaan, hänen riskinsä sairastua vakavammin hengellisesti kasvaa. Olisiko mitään piilevien hengellisten sairauksien diagnostista testiä meille normimormoneille?
Kun uusi jäsen oppii evankeliumia ja harjoittelee rukoilemista ja viisauden sanan noudattamista, hän tuntee iloa ja kiitollisuutta, koska hän oppii päivä päivältä tuntemaan paremmin rakastavan taivaallisen Isänsä. Vaikeassa tilanteessaan Helamanin kirjan nefiläiset tulivat lujemmiksi uskossaan Kristukseen ja heidän sielunsa täyttyi ilolla ja lohdutuksella. Voisiko kysymys ilosta olla diagnostinen? Mitä kuvittelemamme normimormoni vastaisi, jos kysyisimme: ”Mistä tunnet iloa?” Olisiko hänen vastauksensa: ”En juuri mistään” tai ehkä: ”Veronpalautuksesta ja uudesta harrastuksesta”?
Kun Jeesus puhui tärkeysjärjestyksestä elämässämme, Hän sanoi, että suurin käsky laissa on: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi” (Matt. 22:37). Helamanin kirjan nefiläisistä sanotaan, että he antoivat sydämensä Jumalalle. Voisivatko sydämen antaminen ja rakkaus olla normimormonimme vaivattomiksi rutiineiksi kaventuneesta elämästä kadonneita kriittisiä osia?
Helamanin kirjan nöyrät ihmiset paastosivat ja rukoilivat usein. Olisiko piilevän hengellisen diabeteksen tai verenpainetaudin ennaltaehkäisyssä ja hoidossa palattava juuri siihen, mitä tutkija ja uusi jäsen tekee: opittava tuntemaan Jumala, iankaikkinen Isämme henkilökohtaisen rukouksen, Jumalan ja ihmisen kahdenkeskisen kohtaamisen kautta? Sellaisessa rukouksessa ei ole rutiinia eikä kaavoja, puhumme taivaallisen Isämme kanssa ujostelematta siitä, mitä sydämellämme on, vaikeuksistamme, toiveistamme ja peloistamme.
Monet sanovat, ettei heillä ole mitään erityistä henkilökohtaista Jumalalle sopivaa puhuttavaa. He elävät tässä ja nyt, ja jos jää aikaa ajatella, he ajattelevat vaikka autoja. Jos tuntuu, että auto täyttää ajatusmaailman, on ehkä nöyrryttävä aloittamaan keskustelut Jumalan kanssa siitä. Esimerkiksi: ”Taivaallinen Isä tällainen minä olen. Mielessäni on usein vain autot. Auta Sinä minua näkemään se, mitä Sinä haluaisit minun näkevän.”
Kun opimme puhumaan taivaallisen Isämme kanssa nöyrästi ja rehellisesti, opimme tuntemaan Jumalan, joka kuulee ja välittää henkilökohtaisesti. Näiden henkilökohtaisten rukoushetkien avulla kasvamme myös tuntemaan itsemme, nekin puolet itsestämme, joita emme välttämättä haluaisi tuntea, esim. ylpeytemme, ahneutemme, itsekkyytemme, mukavuudenhalumme, ja silloin ymmärrämme, kuinka suuren lahjan taivaallinen Isämme meille antoi lähettäessään meille Vapahtajan. Ilo Jeesuksen Kristuksen sovitustyöstä ja Jumalan armosta täyttää meidät taas, vaikka ulkoiseen elämäämme ei ole ilmestynyt uusia autoja eikä muitakaan tämän elämän tavaroita.