25. syyskuuta 2016 Turun 1. seurakunnassa, lyhennelmä
Rakkaat veljet ja sisaret, onko teillä joskus sellainen olo, että saatte selkeää innoitusta toimia jollakin tavalla mutta että teiltä puuttuu rohkeutta toteuttaa sitä? Minun kohdallani näin on käynyt erityisesti lähetystyön saralla. Olen monta kertaa vaarna -ja yleiskonferenssissa kuullut kirkkomme johtajien selkeitä kehotuksia mutta lykännyt toimeen ryhtymistä. Keväällä 2015 vaarnakonferenssin ohjekokouksessa Tampereella lähetysjohtaja Watson ja vanhin Obando seitsemänkymmenen koorumista opettivat selkeästi ja innoittavasti lähetystyöstä. Kirjoitin päiväkirjaani muun muassa seuraavanlaisia merkintöjä:
”Kääntymys on prosessi. Jos haluamme perheiden menevän kasteelle, meidän (eikä lähetysssaarnaajien) tulisi aloittaa se.”
”Emme pyydä kastetta ensi kuussa, pyydämme teitä aloittamaan prosessin.”
”Emme ole värväämässä ihmisiä, vaan autamme heitä oikealle polulle.”
Tunsin piston sydämessäni ja pohdin ja rukoilin rohkeutta kertoa evankeliumista jollekulle. Lopulta rohkaistuin, ja kerroin eräälle työkaverilleni kuuluvani kirkkoon. Se muutti kaiken. Olin tuntenut hänet jo useamman vuoden, mutta en ollut saanut sanottua sitä hänelle. Hän oli varmasti pannut merkille, etten juonut kahvia enkä kiroillut – ja olinhan minä se, jolta kannatti kysyä kyytiä kotiin firman kesäjuhlien jälkeen.
Sen jälkeen kun olin kertonut hänelle kuuluvani Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, koin että hän ymmärsi paremmin myös niitä oppeja, jotka olivat käytökseni takana. Keskustelimme jonkin verran kirkosta, ja tuntui helpolta kutsua hänet myös kirkkoon, vaikka hän ei tullutkaan. Häntä voisi luonnehtia uskonnolliseksi ihmiseksi, joka ei kuitenkaan halunnut tunnustautua minkään kirkon jäseneksi.
Jonkin ajan kuluttua hän joutui jäämään töistä pois sairauden vuoksi. Viestittelimme silloin tällöin, ja tuntui mukavalta, kun hän monesti lopetti viestinsä sanoilla: ”rukoilethan puolestani”. Olisin varmasti rukoillut muutenkin, mutta koin ystävyytemme vahvistuvan erityisesti kun hän pyysi minua rukoilemaan puolestaan.
Kesällä, kun hoitojakso oli ohi ja hän sai jonkin verran voimia takaisin, kutsuin hänet juhannuksena kirkkoon kuuntelemaan puhettani sakramenttikokouksessa. Hän lupasi tulla, mutta pettymys oli suuri, kun hän ei saapunutkaan. Sitä vastoin, täysin yllättäen, hän tuli kirkkoon viikkoa sen jälkeen paasto- ja todistuskokoukseen! Hän oli erehtynyt sunnuntaista! Tunsin suurta iloa ja luulen, että se oli minulle enemmän todistusta vahvistava kokemus kuin hänelle. Kokouksen jälkeen hän kertoi, ettei halunnut sitoutua mihinkään kirkkoon, mutta voisi kyllä tulla uudestaankin (nämä sanat huvittivat minua hieman, sillä olisin itse voinut lausua ne 13 vuotta sitten sen jälkeen kun olin käynyt ensimmäistä kertaa kirkossa).
Olin aivan varma, että jos hän jatkaisi kirkossa käymistä, ennemmin tai myöhemmin Henki koskettaisi häntä ja hänen todistuksensa alkaisi kasvaa.
Syyskuun toisella viikolla sain lamauttavan tiedon: työkaverini ja ystäväni oli menehtynyt. Erilaiset tunteet kulkivat mielessäni. Tunsin surua mutta toisaalta helpotusta, koska hän oli lopultakin päässyt sairaudestaan. Ajattelin myös ponnistuksiani hänen suhteensa ja ohitse kiitävän hetken mietin jopa, oliko se kaikki ollut turhaa. Nämä ajatukset sain kuitenkin pian karistettua mielestäni. Tämä elämä on osa iankaikkisuutta, ja ehkä ne jotkin kirkkomme opit, joita hän oppi paremmin ymmärtämään auttavat häntä ottamaan vastaan evankeliumin verhon toisella puolella.
Erityisesti jäin kuitenkin pohtimaan ystävyyttä. Valitettavasti joissakin tapauksissa on helppo sanoa, mihin ystävyys loppui, mutta on vaikeampi määritellä sitä ajankohtaa, jolloin ystävyytemme jonkun henkilön kanssa alkoi, koska tutustuminen ja ystävystyminen voivat olla pitkiä prosesseja. Tässä tapauksessa se on kuitenkin helppoa. Syvempi ystävyyteni työkaverini kanssa alkoi silloin, kun kerroin hänelle olevani kirkon jäsen ja mihin uskon. Siitä hetkestä lähtien asiat menivät eteenpäin kuin virtaava puro; oli helppoa ja mukavaa esittää hänelle kutsuja kirkkoon ja kirkon tilaisuuksiin. Ystävyyttäni parikymmentä vuotta vanhempaan työkaveriin, jonka vapaa-ajanintressit eivät kohdanneet omieni kanssa, voidaan pitää epätodennäköisenä. Evankeliumi on kuitenkin voima, joka yhdistää meitä, ja tunsin iloa evankeliumista, kun sain jakaa elämässäni tärkeässä asemassa olevia asioita ja arvoja hänen kanssaan.
Tiedän, että Vapahtaja johtaa kirkkoamme ja tekee sen profeetan, apostolien ja muiden kirkon johtajien kautta. Uskon, että kirkkomme johtajat tietävät, miten toimimalla voimme saada siunauksia ja iloa elämäämme. Rukoilen, että meillä olisi aina rohkeutta toimia niiden ohjeiden mukaan, joita he meille antavat.