Onnellisuuden jakkaran kolme jalkaa ovat varmaankin pyhien kirjoitusten kumppanuushyveet usko, toivo ja rakkaus. Miksi? Luultavasti siksi, että ne kaikki keskittyvät Jeesukseen Kristukseen! Ja myös siksi, että ”elämämme olosuhteet eivät vaikuta kovinkaan paljon tuntemaamme iloon mutta siihen vaikuttaa erittäin paljon se, mihin me keskitymme elämässämme”1. Kun Jeesus Kristus on elämämme keskipiste, niin tapahtuipa mitä tahansa, me tunnemme onnea ja iloa!
Maailma pitää näitä kolmea hyvettä haaveellisina, teoreettisina ja voimattomina. Herra näkee ne varmoina, kykeneväksi tekevinä ja voimallisina. Niissä ei todellakaan ole mitään heikkoa, hetkellistä tai lyhytikäistä:
-
Pyhien kirjoitusten usko ei ole tarkoituksetonta, hataraa luottamusta siihen, että asiat saattavat olla kunnossa tälläkertaa. Pikemminkin se on uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen2, levollista varmuutta, että purjehdimmepa me kuinka vaarallisilla vesillä hyvänsä, niin jos purjehdimme Hänen kanssaan, Hänen armonsa riittää joka kerta.
-
Myöskään evankeliumin toivo ei ole maailmallista toivoa, joka keskittyy epävarmaan haluttuun tulevaisuuteen. Se ei ole sellainen epätoivoinen haave, johon turvaudumme, kun lempiurheilujoukkueemme on hävinnyt viimeisen pelinsä ja voi voittaa mestaruuden vain, jos sen pahin kilpailija häviää oman seuraavan pelinsä! Ei, evankeliumin toivo on ”[toivoa] Kristuksessa”3 ja se keskittyy saatuihin iankaikkisiin lupauksiin ja siihen, että ne varmasti toteutuvat tulevaisuudessa Jeesuksen Kristuksen avulla. Siten evankeliumin toivo kutsuu meitä jatkuvaan, tietoiseen ja vaikuttavaan toimintaan. Se ei ole toiveajattelua peukalot pystyssä silloin, kun emme voi enää millään toimillamme saada aikaan toivottua tulosta. Se on käsiemme ristimistä rukoukseen ja hihojemme käärimistä toimintaan. Toivo Kristuksessa tekee ihmisistä ”varmoja ja lujia saaden heidät alati tekemään runsaasti hyviä tekoja”4.
-
Viimeiseksi, rakkaus ei ole abstraktia kykyä kokea kosmista hyväksyntää ketä tahansa kohtaan, vaan se on ”aitoa rakkautta”5, nimittäin ”Kristuksen puhdasta rakkautta”6, sellaista rakkautta, jota Hän tuntee jokaista kohtaan. Se on lahja, joka muuttaa meitä ja jonka saamme, kun tunnemme ”rakkautta kaikkia ihmisiä – – kohtaan”7, toisin kuin mies, joka sanoi: ”Oi, minä rakastan ihmiskuntaa! Minulla on vain ongelmia ihmisten kanssa…”
Koska nämä hyveet keskittyvät kaikki Kristukseen ja tähtäävät toimintaan, ne tuovat voimaa elämäämme. Rakkaus on näistä kolmesta tärkein, ja se on näkyvä merkki opetuslapseudestamme.8 Mutta kaikki kolme sitovat meidät Vapahtajaan ja näin ollen yhteen Hänen opetuslapsinaan. Tällainen side loppujen lopuksi uskonnon on tarkoitus olla.9 Ja nämä hyveet ovat sidoksissa toisiinsa kuin saman kasvin siemen, kukka ja hedelmä edustaen kasvun eri vaiheita ja voimaa siunata.
Sen sijaan vastustaja haluaisi meidän istuvan hänen omalla kurjuuden jakkarallaan, jonka jalkoina ovat epäilys, epätoivo ja ylenkatse.10 Epäilys pimentää valon, epätoivo synkentää näköpiirin ja ylenkatse saa aikaan eristäytymistä ja yksinäisyyttä.
Kun suunnistamme maailmassa vaikeina aikoina, valitkaamme tarkoin jakkara, jolla istumme. Nykyajan epävarmuus saattaa olla Herran tapa kutsua meitä polvistumaan Hänen edessään, osoittamaan uskoa Häneen, antamaan Hänen kirkastaa toivomme ja pyytämään Häneltä, että rakkauden lahja kaikkia kohtaan toteutuisi meidän kohdallamme. Sitten, kun meistä tulee luottavaisempia, vähemmän ailahtelevia, alttiimpia toimimaan, ystävällisempiä, kärsivällisempiä, myötätuntoisempia, vähemmän arvostelevia ja ymmärtäväisempiä, me todellakin tulemme tietämään, miltä onnellisuus tuntuu.
1 Russell M. Nelson, ”Ilo ja hengellinen selviytyminen”, lokakuun 2016 yleiskonferenssi.
2 UK 4.
3 Ks. MK Jaak. 2:19.
4 Et. 12:4.
5 2. Nefi 26:30.
6 Moroni 7:47.
7 OL 121:45.
8 ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” (Joh. 13:35).
9 Latinankielisestä sanasta religare, joka tarkoittaa yhdistämistä, yhteen sitomista Jumalaan ja toinen toiseen.
10 Russell M. Nelson, ”A more excellent hope”, tammikuu 1995.